Jengiytymisessä on kyse osallisuudesta. Siinä on kyse siitä, että yksilö tuntee kuuluvansa joukkoon, kuuluvansa yhteisöön, jossa tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Siinä on kyse siitä, että yksilö kokee olevansa merkityksellinen suhteessa muihin. Osallisuus on ennen kaikkea tunne.
Nuorten kanssa tehtävässä työssä osallisuudesta puhutaan niin arvona kuin toimintatapana. Haluaisimme ammattilaisina ja aikuisina usein määritellä sen, miltä nuorten osallisuuden tulisi näyttää ja millä tavalla toteutua. Eihän se mene niin. Edes nuorten kuulemisessa tai palveluiden kehittämisessä emme voi olettaa haluamamme kohderyhmän löytävän aina niille nettisivuille ja niihin rakenteisiin, jotka meistä aikuisista tuntuvat helpoimmilta ja mukavimmilta toteuttaa. Emme onnistu osallisuutta vahvistavan ja nuorilähtöisyyttä arvostavan toimintakulttuurin luomisessa ilman nuoriamme ja heidän kanssaan käytävää tasavertaista dialogia.
Meidän on usein helpointa keskustella hyväosaisten nuorten kanssa. Edustusnuoret ja mallioppilaat – heitä on ihanan iisiä jututtaa. He kykenevät keskustelemaan ja ilmaisemaan mielipiteitään rakentavasti, kertovat meille helposti ymmärrettävää tarinaansa ja näkökulmaansa. He eivät kuitenkaan välttämättä kykene kertomaan sitä, miltä tuntuu jäädä ulkopuolelle esimerkiksi ihonvärinsä, perhetaustan, kielimuurin, oppimisvaikeuksien, mielenterveyden tai vammaisuuden vuoksi. Ns. syrjäytymisriskissä tai haastavassa elämäntilanteessa elävien nuorten näkökulma ei useinkaan näy vaikuttamisen rakenteissa. Se ei välttämättä kuulu palvelupoluissamme. Se ei ainakaan ole yksi poliittisen päätöksenteon rakennuspalikoista.
Harva nuori ajattelee ensisijaisesti, että oma paikka löytyy jengistä. Se ei ole unelma, se ei ole toiveammatti. Se osoittautuu nuorelle vaihtoehdoksi silloin, kun muualla kokee olevansa näkymätön, väärin ymmärretty, merkityksetön. Kadulla nuori ei jää yksin. Hänelle syntyy toimijuutta. Ja valtaa. Ja mikä tärkeintä, hänen ympärillään on ihmisiä, joille hän on näkyvä.
Ei jengiytyminen ole tässäkään valossa toivottavaa. Ei tietenkään. Ei se sitä usein ole nuorellekaan. Sen sijaan, että mietimme, miten rankaista nuoria jengiytymisestä ja heidän vanhempiaan heitteille jättämisestä, kuten oikeusministeri Leena Meri on HS:ssa 3.10. on vaatinut, meidän täytyy pureutua jengiytymisen juurisyihin. Siihen, että emme ole kyenneet luomaan yhteiskuntaa, jossa kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet kouluttautua ja saada töitä. Sellaista, jossa jokainen voi kokea kuuluvansa silmissämme hyväksyttävään yhteisöön ja voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä. Jengiytymisongelman ratkaisuun liittyy vahvasti myös toivo sekä usko tulevaan ja omaan kykyyn voida luoda itselle merkityksellinen elämänpolku.
Jos keskustelukulttuurimme polarisoituu, arvot kovenevat ja monikulttuurisuuden mahdollisuudet kiihtyvät rasismiksi, kuulumattomuuden ja hyväksymättömyyden tunteet eskaloituvat huonoksi oloksi, väkivaltaisuuksiksi ja jengiytymiseksi. Siellä, missä ei ole toivoa ja kokemusta omasta arvosta, ei ole mitään menetettävää. Arvokkuutta ja merkityksellisyyttä haetaan sieltä, mistä sitä on mahdollista saada. Samanhenkisistä, samankaltaisia kokemuksia omaavista.
Jo syntyneen ongelman ratkaisu vaatii sekä yksilö- että rakennenäkökulmaa. Ikinä ei tule riittämään se, että nuorta ja hänen vanhempiaan kuritetaan kurimuksesta ja lisätään valvontaa, rangaistuksia ja vahtimista. Tai se, että lisätään eriarvoistavaa puhetta ja politiikkaa sekä lietsotaan avoimesti rasismia. Meidän tulee rakentaa kaikilla mahdollisilla tavoilla sellaista yhteiskuntaa, kulttuuria ja palveluita, joissa jokaisella on väliä. Apua ja tukea saa silloin, kun sitä tarvitsee. Haasteista on mahdollista selviytyä ja sitä lähtökohtaisesti kaikille toivomme. Ketään ei syrjäytetä ja jätetä yksin.
Kun katsotaan jengiytymistä ammattilaisen silmin, sen synonyyminä voidaan pitää siis ei-toivottua osallisuuden ilmentymää. Jengiytymistä ei ratkota pikavoitoilla, mutta jo tänään voimme käydä keskustelua suoraan nuorten kanssa. Jo tänään voimme päättää, että käännämme puheen ei-toivotuista ihmisistä kaikkien yhdenvertaisuutta vahvistavaksi. Jo tänään voimme kohdata ja ajatella toisin. Jo tänään voimme tehdä sellaisia päätöksiä, jotka ehkäisevät syrjäytymistä ja syrjäyttämistä sekä tukevat osallisuuden kokemusta. Jo tänään voimme nostaa poliittiseen päätöksentekoon ja yleiseen keskusteluun tekoja, jotka lisäävät yhtenäisyyttä polarisoitumisen sijaan.
Ei vastuu tästä huolestuttavasta tilanteesta ole yksin “jenginuorilla”. Vastuuta on jaettava meidän kaikkien kesken, jotka teemme töitä ja päätöksiä yhteiskunnassamme. Meidän, jotka kahvipöydässä keskustelemme. Meidän, jotka päätämme, mistä media kirjoittaa. Voimme päättää, haluammeko puheillamme, teoillamme ja päätöksillämme vahvistaa vai hajottaa. Voimme eri tavoin luoda uskoa tulevaan entiselle, nykyiselle ja potentiaaliselle tulevalle jenginuorelle.
Kirjoittaja Heidi Rosbäck rakastaa maailmaa syleileviä, runsassanaisia keskusteluja, tuntuvia debatteja ja dialogissa syntyviä ahaa-elämyksiä.