Viimeisen vuosikymmenen aikana, kun olen tavannut lastensuojelun nykyisiä ja entisiä asiakkaita, nuorten puheet palaavat aina kannustamiseen ja sen merkityksellisyyteen sen suhteen, miten on omat mahdollisuutensa ja kykynsä elämässä hahmottanut. Usein nuorten puheissa välähtelee lämpimiä muistoja tietyistä työntekijöistä, jotka ovat uskoneet ja kannustaneet nuoria sitä kohti, mihin he ovat halunneet päästä, tai kannustaneet nuoria löytämään omat päämääränsä silloinkin, kun muut eivät ole heihin uskoneet.
THL:llä oli vuosina 2019-2021 käynnissä Kysy ja kuuntele- hanke, jossa kartoitettiin sijaishuollossa asuvien mielipiteitä ja olosuhteita. Hankkeen tulokset julkaistiin viime vuonna ja paljon iloa tuotti se, että ehdottomasti suurin osa 738:sta hankkeen kyselyyn vastanneesta sijoitetusta nuoresta tunsi olonsa turvalliseksi sijaishuollossa. Oma huomioni kiinnittyi kuitenkin tulosten kohtaan, jossa vain 49% vastanneista koki sijaishuoltopaikkansa ilmapiirin kannustavaksi.
Yhteiskuntatieteissä puhutaan usein negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Negatiivinen vapaus on vapautta jostakin, positiivinen vapaus vapautta johonkin. Tätä olen miettinyt lastensuojelun kohdalla usein. On toki ensiarvoisen tärkeää, että lapset ja nuoret tuntevat olonsa turvallisiksi ja että voimme tarjota heille vapautta mahdollisesti turvattomista oloista. Mielestäni kertoo kuitenkin jotakin yleisestä suhtautumisestamme sijoitettuihin nuoriin, mikäli tyydymme näiden nuorten kohdalla siihen. Pelkkä vapaus välittömästä uhasta ei saa ketään kasvamaan täyteen potentiaaliinsa. Toivoisinkin, että lastensuojelussa keskityttäisiin myös siihen, mitä se voisi parhaimmillaan mahdollistaa nuorille siten, että lastensuojelun asiakkuus ei olisi vain pelastusrengas mahdollisesti huonoista olosuhteista, vaan myös pääsylippu johonkin, johon ei välttämättä muuten olisi mahdollisuutta.
Vilma Vähämaa, Lastensuojelun asiantuntija ja valtiotieteiden opiskelija