Aloitin lastensuojelun kokemusasiantuntijana seitsemän vuotta sitten ollessani itse vielä sijoitettuna. Seitsemän vuoden aikana olen saanut kuulla vertaisteni kokemuksia, pohtia ratkaisuja, kohdata tuhansia ihmisiä vieden kokemustietoa kentälle ja rakenteisiin sekä kokea, että kertomallani on vaikutusta rakenteissa ja lastensuojelun arjessa. Ajattelen, että kokemustiedolla on merkittävä rooli sijaishuollon ammattilaisten koulutuksissa sekä palveluiden kehittämisessä, sillä lastensuojeluun ei varsinaisesti kouluteta.
Vaikka lähihoitajat, sosionomit ja sairaanhoitajat saavat laadukasta koulutusta sosiaalialan asiakastyöhön ja lainsäädäntöön, tulee lähes jokainen työntekijä ensimmäiseen lastensuojelun työhönsä ummikkona. Vaikka työtä kannustettaisiin tekemään oman arvopohjan mukaisesti, pohjautuu toiminta siihen, että opiskelijat ja uudet työntekijät oppivat vanhoilta konkareilta alan toimintaperiaatteita. Lastensuojelun laajaan työnkuvaan paneutuessa on haastavaa pysähtyä muistuttamaan itseään siitä, mitkä omat arvot ovat tai kyseenalaistaa, miksi alan toimintakulttuuri on muodostunut tietynlaiseksi.
Itse olen ollut työelämään siirtyessäni etuoikeutettu, sillä lastensuojelu on kokonaisuutena ollut minulle hyvin tuttu. Olen saanut omaksua työyhteisön käytänteitä ilman painetta sisäistää tietoa palvelujärjestelmästä ja asiakkaan oikeuksien omaksumisesta. Kaikessa rauhassa, jota minulle on suotu työhöni asettumiseen, olen ottanut käyttööni myös sellaisia tapoja, joita itse olen kokemusasiantuntijana kehottanut välttämään ja unohtanut sellaiset vinkit, joista olen muistuttanut ammattilaisia kerta toisensa jälkeen. Olen käyttänyt halveksumiani lastensuojeluun juurtuneita sanoja: omaehtoinen, naarmuttelu tai makaaja. Olen liian harvoin kysynyt nuorelta, miten hän näkee oman tilanteensa tai ratkaisut siihen. En ole sanoittanut riittävän usein julkisen vallan käyttöä ja sen epäreiluutta.
Kun itse on oman taustansa kanssa astunut niin moneen sudenkuoppaan, omaan entistä suurempaa ymmärrystä sitä kohtaan, kuinka helppoa on pahaa tarkoittamatta päätyä vahvistamaan kentällä vallitsevia vanhentuneita käytänteitä. Haluan muistuttaa kaikista parhaitakin työntekijöitä säännöllisesti tarkastelemaan, etäännyttävätkö kiire ja niukat resurssit omista arvioista.
Olen saanut työskennellä osana työryhmää, joka tekee työtä vahvoilla arvoilla ja on ottanut avosylin vastaan palautetta riippumatta siitä, onko se pohjautunut kokemus- vai tutkimustietoon. Opintojeni aikana sain vahvoja kehotuksia pitää taustani piilossa asiakkailta ja monet vertaiseni kokemusasiantuntijat on kohdattu harjoittelu- ja työpaikoilla ennakkoluuloisesti pistäen kehittämisehdotukset ja palautteet naiiviuuden ja käsittelemättömän taustan piikkiin. Usko kokemustiedon arvoon on hyvä mittari osallistavan työn onnistumismahdollisuuksissa.
Kokemukseni lastensuojelun sijaishuollosta on sama, kuin kuusi vuotta siiten, mutta rinnalle ovat nousseet kyky hahmottaa laajempaa kontekstia ja valmiudet sanoittaa omia ajatuksiaan. Luottamuksellisessa suhteessa ja oikein asiakaslähtöisin menetelmin ammattilainen voi yhtä lailla lastensuojelun arjessa hyödyntää asiakkaana olevien lasten kokemustietoa, vahvistaa sitä kuulemalla lapsen osallisuutta ja saada tukea siihen, millaisia toimintatapoja omaan toimintaansa haluaa juurruttaa ja uusille työntekijöille siirtää. Suhdeperustaisessa työssä vaikuttavuuden lisäksi myös omaan ammattirooliin oppiminen tapahtuu suhteessa asiakkaaseen.
Kaikista arvokkainta lastenkotityössä ovat olleet nuorten palautteet. Suosittelenkin jokaista työntekijää ennen työkaveria kysymään asiakkaalta palautetta omasta työstään. Nuorten sanat ovat itselleni aina omiaan muistuttamaan perusasioista ja siitä, että itse olen nykyään se, joka käy toisten kotona töissä heitä varten.
Kirjoittaja Milo Rantala on Osallisuuden ajan kokemustaustainen asiantuntija