Lastensuojelun jälkihuollon ikärajan laskeminen ei ole ainoastaan pieni supistus palveluista tai budjettilakiesitys eduskunnan asiakirjoissa. Se on kodin ulkopuolelle sijoitetun nuoren itsenäistymisen vaarantamista ja turvallisuuden tunteen horjuttamista. Jälkihuollon ikärajan laskeminen tapahtuu nuoren näkökulmasta juuri sellaisessa elämänvaiheessa, jossa vaakalaudalla ovat luottamus omaan elämänhallintaan ja valmiuksiin toimia siten, mikä itselle on oikein ja parasta. Ja siten, mitä yhteiskunnan aikuistuvalta jäseneltä odotetaan.
Kaksi vuotta voi kuulostaa päättäjästä ajanjaksona lyhyeltä, mutta joka ikisen nuoren ja nuoren aikuisen elämässä se on pitkä aika. Puhumattakaan nuoresta, joka itsenäistyy sijaishuollosta eli nuoresta, jonka kasvuolosuhteet eivät ole olleet vakaat ja turvalliset, ja joka lähtee rakentamaan aikuiselämäänsä mahdollisesti ilman perheen ja lähiverkoston tukea.
Jälkihuollon asiakkaana olevalta nuorelta ollaan viemässä 730 sellaista päivää, jolloin hän rakentaa omaa arkeaan ja kotiaan, raha-asioitaan, ihmissuhteitaan, tulevaisuuttaan, opintojaan ja työelämäänsä hänelle nimettyjen, turvallisten aikuisten tukemana. Siis sellaisten ihmisten, joiden puoleen voi kääntyä arjen pulmissa, mutta myös silloin, kun traumat horjuttavat ja niiden käsittelyyn tarvitaan ammattiapua. Silloin, kun pahan olon ja kaaoksen keskelle tarvitaan ihmistä valamaan uskoa selviytymiseen yksi ajatus ja teko kerrallaan.
Harvalle meistä tarvitsee korostaa sitä, että tämä kahden vuoden säästö ei ole säästö lainkaan. Päinvastoin. Jokainen poliittisella päätöksellä ja rakenteellisella muutoksella korotettu kynnys saada tarvitsemaansa apua maksaa paljon. Sujuva luottamuksellinen asiakassuhde on nuorelle mittaamattoman arvokas. Sitä ei saada rahalla. Syrjäytymisen hintaa on laskettu vuosien ajan. Syrjäytyminen ja syrjäyttäminen on huomattavasti kalliimpaa kuin riittävän avun saaminen.
Paperilla voi näyttää siltä, että nuori voi saada apua eri palveluista, kuten aikuissosiaalityöstä, mutta eihän nuorta voi pelinappulan lailla siirtää palvelusta toiseen ilman, että menetämme hänestä elämää tukevan otteen. Ei meillä ole varaa päästää yhtäkään nuorta putoamaan turvaverkon läpi kesken kaiken. Osalla nuorista siivet kantavat täysi-ikäistyttyä, osa tarvitsee vahvan tuen niin kauan kuin mahdollista. Kukaan ei käytä jälkihuollon palveluita turhaan. Ei ole mitään syytä alentaa sellaisen palvelun ikärajaa, joka rakentaa yhteiskuntamme haavoittavimmassa tilanteessa oleville nuorille tulevaisuutta. Ikärajan laskeminen tuntuu keskeneräisten siipien katkomiselta.
Kirjoittaja Heidi Rosbäck rakastaa maailmaa syleileviä, runsassanaisia keskusteluja, tuntuvia debatteja ja dialogissa syntyviä ahaa-elämyksiä.